Musta on hämmentävää, että vasta vanhempana oppii ymmärtämään ja arvostamaan asioita ihan toisella tavalla kuin lapsena tai teini-ikäisenä. Luulen, että tää johtuu sitä kun oppii näkemään itsekin elämää eri näkökulmista eikä vain oman lapsuuden kodin takapihalta katsottuna.
Asia jota olen viime vuosien aikana alkanut arvostamaan vain entistä enemmän on mun mummu.
Tänään sain jälleen mummulta kortin. Kortin jonka ulkoasusta tiedän, että mummu on sen mua varten valinnut ja käynyt tätä varten postissa asti, että voisi laittaa kuoreen myös uuden erän postimerkkejä. Kortin jossa kaikki sanat ja lauseet on kirjoitettu ilman välimerkkejä.Kortin, joka on pelkkää tajunnan virtaa. Kortin, jossa on aiheeseen sopiva tarra liimattuna. Kortin, jota me yhdessä kutsumme
"härölyksi ". Kortin, joka saa mulle hymyn kasvoille pitkäksi aikaa. Kortin, joka on meidän tapamme viestiä
"olet tärkeä" . Kortin, jota en heitä koskaan pois.
Lapsena ajattelin ,että mummu on se lettipäinen pyöräilijä joka tekee aina vuoroviikoin sämpylää ja ruisleipää. Teininä ajattelin, että mummu on se lettipäinen pyöräilijä joka tekee aina pullaa.
Nykyään olen laajentanut tätä näkemystä. Olen alkanut oppia tuntemaan mummua. Tulkitsemaankin eleitä ja ilmeitä ja sanojen painoja. Mummu ei ole chanel no. 5-mummu, eikä se pullantuoksuinen mummu vaikka leipookin usein. Mummu ei myöskään ole lastenlasten paapoja joka hössöttää asioista eikä myöskään elämään pettynyt-mummo. Mummu on mummu omalla erityisellä tavallaan, niinkuin jokaisen mummu on.
Nykyään ajattelen, että mummu on se lettipäinen supermummu joka osaa nauttia jokaisen päivän niin että sitä voi seuraavana aamuna muistella hymyillen.
Ihailen mummun kykyä nauttia luonnosta, eläimistä, säästä, ihmisistä ja marjasadosta (
oli se niukka tai runsas- molemmille löytyy aina positiivinen loppu) Ihailen myös mummun salaista auktoriteettiä, sitä mikä piiloutuu niiden tuulen muokkaamien kasvoryppyjen alle. Ihailen mummun rakkautta pyöräilyyn. Ihailen mummun kykyä muuttaa huonot asiat hyviksi . Ihailen mummun tarvetta olla aina avuksi. Mutta ihmettelen, että mummu ei halua koskaan apua. Ihailen mummun sitkeyttä hoitaa taloa ja tilaa, sillä ei kuka tahansa pilkkoisi puita ja lämmittäisi taloa ympäri vuoden tai selviäisi vain pelkällä ulkovessalla. Ihailen mummun sisukkuutta elämään vakavasta sydänkohtauksesta huolimatta.Ihailen mummun vahvaa murretta . Ihailen mummun kykyä nähdä jokaisessa jotain hyvää. Ihailen mummun ryppyjä ja letintekotaitoa. Rakastan mummun antamaa halausta.
Asun n 300 kilometrin päässä mummusta ja käyn todella harvoin kotopuolessa. Yksi suurimmista syistä miksi haluaisin käydä useammin on mummu. En unohda myöskään pappaa, sillä olen nyt vasta ymmärtänyt kuinka huikea hänkin on. Se, että jöröpappa rutistaa halauksellaan ja kysyy moneen kertaan kuulumiset suuresta kaupungista saa hymyn ja lämmön itselle.
Olen ollut äärettömän onnekas kun molemmat mummut ovat olleet ja toinen on edelleen merkittävä osa elämääni. Se, että toinen näistä elämän tärkeimmistä ihmisistä ei ole enää jakamassa elämänviisauttaan on suurimpia kolauksia jota olen joutunut käymään läpi, onneksi tässäkin toinen mummu muisttuttaa elämän iloista ja jatkuvuudesta, auttaa jaksamaan.
Tämän postauksen tarkoitus on muistuttaa lähinnä itselleni, että jokainen päivä on hymyn arvoinen. Uskon, että juurikin nämä hymyt ovat juontuneet syville mutta iloisille rypyille mummun kasvoille. Joten elämää ei kannata elää murehtien.
Nyt menen vielä kirjoittamaan mummulle korttivastauksen; tajunnanvirtana ja ilman välimerkkejä. Tietenkin
ps. en ole masentunut, angstinen tai mitään muuta vastaavaa, olen vain kiitollinen ja iloinen.
love,
henu ,joka aikoo elää huomisen niin, että voin hymyillen muistella sitä seuraavana aamuna.
